Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot - Kirkko ja tiede


Kirkko ja tiede


Länsimaisen tieteen pohjana on kreikkalainen filosofia. Kristinusko törmäsi siihen hellenistisessä muodossa leviämisensä ensimmäisinä vuosikymmeninä. Apostolit olivat yleensä oppimattomia miehiä, he eivät hallinneet filosofian käsitteitä. Varhaiset kristityt hellenistisissä kaupungeissa pysyivät erossa opeista, jotka heille olivat pakanuutta. Kirkko kuitenkin levisi vähitellen myös yhteiskunnan lukeneiston parissa.

Ensimmäinen kirkon opettaja, joka oli saanut myös hellenististä koulutusta, oli apostoli Paavali. Hänen kirjeensä sisältävät käsitteitä, jotka selkeästi pyrkivät kääntämään alunperin juutalaisia termejä kreikkalaisen kulttuurin kielelle. Hänen kirjoituksiaan värittää myös hyväksyvä suhtautuminen muihin kulttuureihin. "Kreikkalaisuus" ei sinänsä ollut este kristityksi tulemiselle. Sen sijaan hän piti luovuttamattomana sitä, että kääntynyt luopui pakanallisesta palvonnastaan ja hellenismin sallivasta moraalista.

Toinen Uuden testamentin säilyttämä kirjoittaja, jolla oli Paavaliakin selkeämpi hellenismin tuntemus, on evankelista Johannes. Hänen kirjoituksensa esittää yhteenvedon kristillisestä teologiasta kreikkalaisen filosofian termein. Opetus on väljästi liitetty Jeesuksesta kertoviin jaksoihin, mutta sanat, jotka hän pistää Jeesuksen suuhun, ovat kreikkalaisen filosofian muodossa.


Apostolien työtä jatkoivat ns. apostoliset isät eli patriarkat, jotka selvittelivät ja arvioivat vasta muotoutuvaa kristillistä dogmaa yksityiskohtaisesti käyttäen apunaan kreikkalaisen filosofian välineistöä. Myös he halusivat kuitenkin, että filosofia on ja pysyy välineenä, sisällöksi siitä ei ole. Apologeetat eli uskon puolustajat pyrkivät muokkaamaan kristillisiä tekstejä sellaiseksi, että myös filosofian avulla johtopäätöksiä tekevät voisivat älyllisesti rehellisinä tehdä valintansa kristinuskon puolesta.

Kirkon kokema kulttuurinen jakautuminen Roomaan ja Bysanttiin sekä molemmilla alueilla käyty valtataistelu - lännessä barbaarit, idässä islam - katkaisivat kirkon uskonnonfilosofisen yhtenäisyyden. Länsi sai filosofian takaisin vasta 1000-luvun alun nousukautena, jolloin islam toimi välittäjänä. Oppineisuuden käsite laajeni, paavit olivat korkeatasoisia, yliopistolaitos syntyi ja myös luostareissa löydettiin kreikan klassikot Platon ja Aristoteles uudestaan.


Tuloksena oli valtava kiinnostus filosofiaan - olkoonkin että jotkut sanoivat sitä teologian palkkapiiaksi -jota kutsuttiin aluksi pilkaten, sitten kunnioittaen skolastiikaksi, so. koulumiesten teologiaksi. Suurin 1200-luvun skolastikoista oli Tuomas Akvinolainen, jonka uskonnonfilosofia on edelleen osa katolisen kirkon normaaliteologiaa. Filosofinen löytö näkyi profaanina renessanssissa ja paavit tukivat niin teologiaa kuin filosofiaakin, ne nähtii saman kokonaisuuden välttämättöminä osina.

Teologiaa nousi kuitenkin uhkaamaan uusi tieteenkäsitys. Rationalismi haluttiin korvata empirismillä. Kokeelliset luonnontieteet, uusi maailmankuva ja uudet kosmologiset näkemykset horjuttivat paavin arvovaltaa ja olivat kirkon opettaman maailmankuvan vastaisia. Pyhä Istuin, joka aluksi oli tukenut empiristejä 1600-luvun alkuun asti, veti hyväksymisensä ja rahoituksensa pois. Kirkon reaktio teki Galileo Galileista tieteen marttyyrin. Katolinen kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin.


Protestanttisissa maissa uudet luonnontieteet saivat tukea hallitsijoilta ja samalla alkoi protestanttisten yliopistojen hidas mutta vakaa kehitys. Kun tultiin 1700-luvulle, valistuksen aikaan, oli valistus eli huödyn aikakausi esim. pohjoismaissa maltillista kirkkopolitiikaltaan eikä koskaan saavuttanyt sellaista antiklerikalismin astetta kuin katolisilla alueilla. Näin säilyivät myönteiset suhteet protestanttisten kirkkojen ja yliopistotieteitten välillä.

Hyökkäys uskontoa vastaan protestanttisilla alueilla tuli vasta seuraavan vuosisadan talous- ja yhteiskuntatieteissä. Vaikka voimia käytettiin biologian uusien teorioitten torjumiseen, olivat vuosisadan puolivälin jälkeen suurimmat kirkkokriitikot, ja siis kirkon torjumat, sosialismin edustajia. Erityisesti teollistuneissa maissa esiin vyöryvät työväestön ongelmat, ns. sosiaalinen kysymys, oli kirkoille kompastuskivi. Kirkot eivät pystyneet ongelmaa ratkaisemaan, eivät ehkä pitäneet ratkaisua tärkeänäkään. Yhteikuntateoreetikotkaan eivät löytäneet viisasten kiveä. Heidän ratkaisuyrityksensä puhuttavat maailmaa yhä. Tiede ja uskonto ovat nyttemmin solmineet kylmän kohteliaat suhteet.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net



© Kkohist.opintonet
Palvelun tarjoaa Verkkopolku.com