Sivut liittyvät Opintoverkon Uskonnon työskentelykirjaan. Palaa Opinto.netin pääsivulle.


Etusivu | Maailmanuskonnot | Kirkkohistoria | Uskonto Suomessa
| Raamattu | Etiikka | Kirja | Kuvapankki


Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot

Kirkko taistelee



Opintoverkko


Kirkkohistoria

Kristinuskon synty ja alkuseurakunta

Kristinusko Rooman valtakunnassa

Opin kehitys, kiistat ja kirkon jakautuminen

Kristinuskon leviäminen

Keskiajan yhtenäiskulttuuri

Katolinen kirkko

Idän kirkon vaiheet

Ortodoksinen kirkko

Martti Luther

Uskonpuhdistuksen vuosisata

Pietismi ja valistus

Maailmanlaajuinen kristinusko nykypäivänä

Vapaa kristillisyys

Teema-artikkelit

   

Askeesi ja sääntökunnat

   

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö

   

Mystiikka ja karismaattisuus

   

Vainottu ja vainova kirkko

   

Kirkon radikaalit ja uudistajat

   

Kirkon leviäminen

   

Kirkko ja taide

   

Hajaantuva kirkko

   

Kirkko ja tiede

   

Opin kehitys

   

Kirkko taistelee

   

Kirkko toimii

Vanhat sivut


Verkkopolku.com
Opintoverkko 3
Extra.opintoverkko.fi

Kirkko taistelee

Jokainen näkyvä uskonto on olemassa vain ympäröivän yhteiskunnan luvalla. Jos yhteiskunta ei uskontoa hyväksy, siitä tulee lainsuojaton ja maanalainen. Yhteiskunnan hyväksymä uskonto on sidottu yhteiskuntaan tavalla tai toisella. Vähimmäisvaatimus on, että uskonto noudattaa valtion lakeja.

Kristillinen kirkko halusi varhaisvaiheissaan pysytella erossa yhteiskunnallisista kiistoista, jotka yhä useammin rikkoivat kuuluisan roomalaisen rauhan. Juutalaissodat 70- ja 120-luvulla runtelivat kirkon syntyalueita ja hajoittivat entiset uskonveljet, juutalaiset, diasporaan eli hajaannuksen Jerusalemin ydinalueen ulkopuolelle.

Kirkko sai kokea vainokauden ja vielä 300-luvulla, jolloin kristinuskosta oli tullut sallittu, tuli takaisku. Julianus Apostata, Luopio, halusi vielä kerran palauttaa "vanhan roomalaisuuden" jumalineen ja kielsi muut uskonnot imperiumin yhdistymisen nimissä.

Valtionuskontona kristinusko taisteli koko keskiajan sekä ulkoisia vihollisisa että toisia kristillisiä ryhmiä vastaan. Usein sodat itse asiassa olivat syiltään ja tarkoituksiltaan poliittisia, mutta kirkon mukanaolo antoi taistelulle moraalista voimaa ja onnistuneen sodan jälkeen kirkko palkittiin.


Lännen feodaalijärjestelmä sitoi kirkon tiukasti valtapolitiikkaan ja talouteen. Valtakunnan sota oli myös kirkon sota. Jos paavi ja keisari olivat voimiltaan ja vaikutusvallaltaan erilaisia, oli voittajalla määräysvalta niin kirkkopoliittisissa kuin yhteiskunnallisisssa asioissa, mutta jos nämä kaksi valtaa olivat tasavahvoja, syhtyi vaikeasti ratkaista taistelu, skisma.

Uusien mantereitten valtaaminen löytöretkikaudella merkitsi miekkalähetyksen ja aidon sosiaalisen vastuuntunnon sekoittumista hämmentävällä tavalla. Samanlainen kaksinaisuus näkyi protestanttisten kirkkojen lähetystyön alussa. Ei ollut itsestään selvää, mitä alkuasukkaat olivat, ehkä eivät lainkaan ihmisiä?

Käytännön toiminta muovautuu sen mukaan, pidetäänkö alkuasukasta ihmisenä vai lapsena tai jopa barbaarina, jota on kurilla ohjattava. Hänet voidaan nähdäi tulokkaitten kilpailijana, jolta on lupa ryöstää se, mikä valkoista miestä kiinnostaa. Aivan erilainen ihmiskäsitys ohjaa valloittajaa, joka hakee kultaa ja lähetystyöntekijää, joka haluaa tuoda maahan "sivistyksen".


Reformaation aikana ja sitä seuraavina kahtena vuosisatana kirkko ei epäröinyt osallistua poliittisiin juonitteluihin tai varsinaiseen sodankäyntiin, jota aina perusteltiin "uskon puolustamisella". Niin vanhat kirkkokunnat kuin uudet tunnustuskunnat olivat yhtä halukkaita käyttämään valtaansa maallisen vallan tavoitteluun. Idän kirkon nujersi voimakas tsaari, lännen kirkko sortui moraalisiin vaikeuksiin. Protestanttisia kirkkoja hillitsivät jossain määrin maallikkotoiminta ja maltillinen valistus.

Eräissä tapauksissa yhteiskunnallisiin asioihin puuttuminen johti taisteluun koko paikallisen kirkon olemassaolosta. Näin tapahtui jo 1600-luvulla latinalaisessa Amerikassa Praguayn jesuiittavaltiossa. Jos kirkko asettuu yhteiskuntaa vastaan puolustaakseen omantunnonvapautta ja oikeutta harjoittaa uskontoa, sen toimintaa on pidetty korkeatasoisena. Jos taas puuttuminen yhteiskunnan epäkohtiin on aikanaan laiminlyöty, eivät hätäiset uudistusvaatimukset poista kirkon vastuuta omasta laiskuudestaan.

Moraalisesti raskaimmat syytökset kirkko on aina saanut yrittäessään olla valloittajien puolella ja hännystellä vallanpitäjiä silläkin uhalla, että sen sanoma hämärtyy ja se vaikenee vääryyksistä, joita vastaan pitäisi taistella. Raskaimmin kirkko on erehtynyt, kun se on valinnut yhteiskunnan sisältä yhden ryhmän, jota se tukee ja suosii osoittaen samalla, ettei vastapuoli ole kirkon luottamuksen arvoinen. Kirkko itse on menettänyt luottamuksensa.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net




Tulosta tämä sivu / Print this page

© Kkohist.opintonet
Palvelun tarjoaa Opintoverkko Oy:n www-sivupalvelu.
Tekninen toteutus Tuomo-Media, 2002-2003