Kirkko toimii
Kirkon toiminta on aina merkki sen elinvoimasta. Kirkolla on kolme perustehtävää: julistus, opetus ja palvelu. Julistus merkitsee evankeliumin saarnaa lähellä ja kaukana oleville ihmisille. Opetus ohjaa ihmistä tuntemaan uskonsa perusteet ja kristityn elämäntavan. Palvelu on kaikkea sitä, mikä auttaa kärsivää ihmistä pyytämättä vastalahjaksi mitään, ei varsinkaan samanmielisyyttä. Kirkon vallankäyttö on perusteiltaan hengellistä mutta toteutuu näkyvässä kirkossa.
Jokainen tunnustuskunta ja paikallisseurakunta on alkujaan syntynyt lähetystyön tuloksena. Kirkon alkupiste oli Jerusalemissa, nyt kristinuskoa on julistettu maailmanlaajasti. Työ jatkuu kuitenkin yhä. Jokainen uusi sukupolvi tarvitsee uutta julistusta ja jokainen yksityinen kristittykin on vain oppilaskoko elämänsä ajan. Ainoastaan kirkon jäsenet voivat julistaa, ei mikään kasvoton yhteisö tai tekninen järjestelmä. Alusta alkaen saarnavirka on tarkoittanut todellista puhetta ihmiseltä ihmiselle.
Kukaan ei ole täysin oppinut kristinuskon tuntija. Se, joka on juuri siirtymässä kristinuskoon, on aivan oppimaton. Opin ja opetuksen avulla voidaan aina tarkistaa, onko tehty kaikki mitä pitäisi tehdä. Kristitty ja hänen kirkkonsa eivät tarvitse anteeksiantoa vain tehdyistä pahoista teoista vaan myös tekemättömistä hyvistä teoista, laiminlyönneistä.
Palvelu osoittaa, että saatu oppi pannaan käytäntöön. Käsite diakonia tarkoittaa palvelua ruokapöydässä, jotta jokainen saisi kaikkea, mitä tarvitsee. Jokapäiväinen leipä on hyvin konkreettisesti syötävää nälänhädän ahdistaessa, mutta usein nälänhädän syitten poistaminen vaatii palvelua ja työskentelyä aivan muilla alueilla. Ihmisarvon palauttaminen niille, joilta se on riistetty ja vastuullinen toiminta tilanteen korjaamiseksi yhteiskunnallisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti vaativat vaivannäköä ja sitkeytttä.
Kirkon historia tuntee laajan joukon kristittyjä, jotka ovat toimineet yllämainituissa tehtävissä esimerkkeinä muille. He ovat julistaneet marttyyriuteen saakka. He ovat kasvattaneet ja opettaneet jopa luopuen yksityisyydestään. He ovat Paavalin sanoin kestäneet "jatkuvaa tunkeilua luonani". Palvelevat kristityt ovat aloittaneet työmuotoja, jotka yhteiskunta myöhemmin on havainnut välttämättömiksi. Ne joille ei aiemmin annettu edes elämisen lupaa saavat nyt hoidon ja tuen.
Esimerkkihenkilöitä on totuttu sanomaan pyhiksi tai pyhimyksiksi. Pyhä ei tarkoita täydellistä, vaan sitä, että yksi ihminen on erottautunut joukosta ja tehnyt sen, mitä jokaisen olisi pitänyt tehdä. Kristinuskon mukaan pyhien toiminta toisten hyväksi ei pääty kuolemaan, vaan he jatkavat Jumalan luona esirukousta vielä elävien puolesta.
Kristinuskon hämmästyttävimpiä oppeja on se, että jokainen kristitty on pyhä. Seurakuntaa sanotaan pyhäin seurakunnaksi. Kristitty on oikeastaan sitoutunut julistamaan, opettamaan ja palvelemaan. Juuri sellainen on kristityn elämäntapa. Luther sanoo saman näin: ihminen on toiselle ihmiselle Kristus. Kristitty vihitään tähän tehtävään kasteessa. Kastettua voi odottaa myös sama kuin hänen Herraansa: marttyyrius.
Joillakin kirkon historian pyhillä on ollut erityistehtäviä. Joku on saanut vastuualueekseen kokonaisen maan puolesta rukoilun, joku taas on liitetty halpaan maanviljelyn yksityiskohtaan. Kansanperinne tuntee runsaasti "epävirallisisa " pyhiä. Erilaiset kirkolliset kalenterit säilyttävät sekä paikallisten että ekumeenisten pyhien muiston. Pyhimyskalenterista on muodostunut nimipäiväkalenteri.
Sekä idän että lännen kirkko ovat korostaneet, että pyhimyskultti muistopäivineen ja jumalanpalveluksineen ei saa olla muuta kuin pyhimysten kunnioitusta. Kunnioitustahan me osoitamme maallisillekin ystävillemme. Palvonta eli adoraatio kuuluu yksin Kolmiyhteiselle Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Hengelle. Kunnioituksen ja palvonnan raja on silti usein hämärtynyt. Kansanhurskauden maagiset piirteet lähestyvät pyhimysten palvontaa.
Ongelmallisinta pyhien kunnioittamisessa on suhtautuminen Neitsyt Mariaan. Protestantit eivät oikein suostu häntä kunnioittamaankaan. Ortodoksit pitävät jo hänen ikoniaan ihmeitätekevänä ja katolinen kirkko on jatkuvasti lisännyt dogmaansa Mariaa koskevia oppikohtia. Kansanhurskauden maagistenkin puolien salliminen on yksi tapa kääntää katseet pois epäkohdista, ehkä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puutteesta tai kirkon selvistä väärinkäytöksistä.
|
