Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot - Kirkon radikaalit ja uudistajat




Kirkko syntyi varsin hiljaisesti ja maahan, jossa uudet uskonnolliset liikkeet olivat jokapäiväisiä. Profeetat ja messiaat olivat tuttuja, niin myös heidän surmaamisesna. Ihmeet koettiin luonnollisiksi. Uutta oli itse asiassa se kriittisyys, jolla nimenomaan tähän ryhmään suhtauduttiin. Tarkoituksenmukaisuus, suhteet miehittäjiin ja tilanteen säilyttäminen rauhallisena olivat painavampia ahdistamisen syitä kuin uskonnollinen oikeaoppisuus.

Kun vastasyntynyt kirkko sitten levisi Jerusalemin ulkopuolelle, se joutui otamaan kantaa paitsi juutalaisiin, myös hellenistiseen kulttuuriin ja sen edustajiin, joita sanottiin pakanoiksi. Syntyi voimakas tarve säilyttää oma erityislaatu ja tukeutua juutalaisiin juuriin. Pietari, joka alkuvaiheissa oli seurustellut pakanain kanssa, vetäytyi takaisin juutalaisten pariin. Häntä seurasivat muut apostolit.


Reitin ohi juutalaisuuden avasi Paavali, joka peräänantamattomasti puolusti pakanain oikeutta tulla suoraan kristityiksi, ilman juutalaista välivaihetta. Juutalaiset juuret eivät olleet heidän juuriaan eivätkä he tarvinneet juutalaista opetusta ennen kastettaan. Paavalin kanta voitti Jerusalemissa pidetyssä väittelyssä vuonna 44. Toisaalta Paavali muisti aina olleensa itse juutalainen ennen kääntymystään ja vertasi vanhaa elämäänsä uuteen, jonka hän sai Damaskon tiellä.

Kun kirkko oli päätynyt 300-luvulla valtiokirkoksi, nousi uusia ongelmia: kuinka pitkälle kristutyn piti noudattaa maallisen yhteiskunnan sääntöjä ja elämäntapaa? Toisten vastaus oli vaikuttaa valtioon sisältäpäin. Näin valtionjohdon, Bysantin hovin, vaikutuksesta kokoonnuttiin kirkolliskokouksiin ja hovin jumalanpalveluksesta syntyi ylisesti käytettyjä menoja. Toinen vaihtoehto oli paeta yhteiskuntaa ja sen kulttuuria. Erakot pakenivat ja järjestäytyneet sääntökunnat loivat oman kulttuurinsa.


Sääntökuntien keskuudesta - itse luostarirakennus saattoi olla vain keskus tai tukikohta, jossa ei kauaa viivytty - nousi sydänkeskiajalla uudistajia. Koko luostarijärjestelmän tarkoitus saattoi olla puhdistautuminen kertyneistä väärinkäytöksistä, näin esimerkiksi rakentui Clunyn liike 1100-luvulla. Toisaalta luostarirakennuksien sisällä asui mystiikka, jonka edustajien vaikutus säteili koko silloiseen sivistyneeseen Eurooppaan ja ohjasi kansanhurskautta, esimerkiksi Pietari Valdes ja hänen Köyhänsä. Moni mystikko rakensi oman luostarijärjestelmänsä, kuten Fransiscus Assisilainen ja Pyhä Birgitta.

Renessanssista ei koskaan tullut kansanliikettä, mutta se vaikutti muun muassa ihmiskäsitykseen korostaessaan yksilön arvoa luovana olentona. Tämä heijastui kirkkoon kahdella radikaalilla tavalla. Englannissa, jossa kansallisvaltion idut alkoivat kasvaa, ilmestyi kansankielinen Uusi testamentti, jota on sanottu Englannin varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi. Manner-Euroopassa virisi Böömistä Italiaan saakka vaatimuksia kirkon hallinnon ja elämäntavan uudistuksesta. Esireformatoorinen vaihe kypsyi.


Reformaatiokausi uudisti kristillisen kirkon muodot täysin. Enää ei ollut yhtä läntistä kirkkoa, joka katsoi olevansa Jumalan ainoa ja näkyvä valtakunta maan päällä. Syntyi uusia tunnustuskuntia: luterilainen, reformoitu ja anglikaaninen kirkkoperhe. Suuret reformaattorit Lutherista lähtien joutuivat ottamaan myös kantaa valtiovaltaan ja sen uskonnoille antamaan lupaan olla olemassa ja toimia julkisesti. Vaikkei reformaatio koskenutkaan ortodoksista kirkkoa syntyi siinäkin radikaalia liikehdintää 1600-luvulta lähtien ja Venäjän kirkon sisään syhtyi lahkotyyppisiä ryhmittymiä.

Järjestyneiden kirkkojen ulkopuolelle jäi pieniä ryhmiä, jotka vastustivat kaikkea kohtaamista yhteiskunnan kanssa tai vaativat ensisijaisesti yhteiskunnallista muutosta. Uskonsotien aikana ja eri valtioiden uskontopolitiikan vaihdellessa osa näistä lähti etsimään alueita, joissa voisivat toteuttaa omaa uskoaan

Pohjois-Amerikkaan matkanneet puritaanit eivät olleet maan ensimmäisiä eurooppalaisia asuttajia mutta he muokkasivat voimakkaasti syntyvää amerikkalaisuutta ja sen suhdetta uskontoon.

Syntyneet reformaatiokirkot eivät olleet jähmeitä ja muuttumattomia. Uuden ajan uudistajat ja radikaalit ovat nousseet herätysliikkeissä vaatimaan kirkon jatkuvaa uudistumista, itsekritiikkiä ja paluuta juurilleen. Erityisesti suhde Raamattuun on jatkuvasti kiistojen lähde. Osa herätysliikkeistä on irrottautunut ja muodostunut voimakkaaksi kirkkokunnaksi, näin esimerkiksi metodismi.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net



© Kkohist.opintonet
Palvelun tarjoaa Verkkopolku.com