Opin kehitys
Jokaisessa uskonnossa on tiedollinen ulottuvuus. On tiedettävä mihin uskoo, ketä palvoo ja mikä tarkoitus elämällä on. Uskonnon opin kokonaisuutta sanotaan dogmaksi, yksittäinen opinkohta on dogmi. Dogma säätelee uskontoon kuuluvien palvontajärjestelmää eli kulttia ja yksittäisiä menoja eli riittejä. Se ohjaa uskovien moraalia eli elämäntapaa ja määrää heidän suhteensa ympäöivään yhteiskuntaan.
Kristinuskon oppi alkoi muotoutua heti ylösnousemustapahtumien jälkeen. Opetuslapset saivat helluntaina voiman saarnata ylösnousseesta Kristuksesta. Samalla annettiin ohjeita siitä, miten kristityn piti elää. Ensimmäiset opilliset kiistat koskivat asioita, joita apostoli Paavali sanoo "Kristuksen opin alkeiksi". Näitä olivat esimerkiksi opit kasteesta ja uudestisyntymisestä. Kastekysymys oli myös ensimmäinen, jossa erimielisyys kasvoi niin suureksi, että apostolien oli yhdessä kokoonnuttava sitä ratkaisemaan. Keitä voitiin kastaa seurakunnan jäseniksi? Vastaukseksi tuli vuonna 46: jokainen, joka tunnustaa Kristuksen saa kasteen.
Kristittyjen oppia arvosteltiin myös seurakunnan ulkopuolella. Juutalaisille kristinusko harhaoppia, jossa asetuttiin juutalaisen perinteen ulkopuolelle. Raja kristinuskon ja juutalaisuuden välillä oli osittain epäselvä, vaikka juutalaistaustaiset kristityt korostivat Vanhaa testamenttia. Hellenisteille kristinoppi taas saattoi olla taikauskoa ja järjenvastaista tunteilua. Kristittyjen elämäntapaa ei moitittu, mutta jumalanpalveluselämä herätti oudoksuntaa ja sai monia vääriä tulkintoja.
Kristinusko ei ollut omassa ajassaan ja omalla alueellaan ainoa uutta tarjoava uskonto tai maailmankatsomus. Monet Lähi-idästä peräisin olevat ajatusrakennelmat kilpailivat sen kanssa ja monet muut pelastusta tarjoavat uskonnot lupasivat myös elämää kuoleman jälkeen. Nämä kilpailevat ajatukset ja järjestelmät olivat alttiita sekoittumaan kristilliseen oppiin ja vakiintumaton oppi oli altis omaksumaan vieraita käsityksiä. Erityisesti Kristuksen henkilöstä opetettiin usealla eri tavalla painotten jotain osaa, esim. jumaluutta, niin että Hänen ihmisyydestään tuli vain näennäistä.
Kristillinen oppi kanonisoitiin suurissa kirkolliskokouksissa vuosina 325-787. Näissä oli läsnä sekä kirkon itäisen että läntisen puolen edustajia. Samalla kun ratkaistiin opin pääkohtien sisältö ja luotiin kristilliset uskontunnustukset, otettiin kantaa myös erillisiin oppikohtiin, jotka olivat aiheuttaneet ristiriitatilanteita, skismoja. Viimeisen ekumeenisen kirkolliskokouksen eli konsiilin jälkeen opilliset painotukset eriytyivät selkeästi idässä ja lännessä.
Myöhemmin keskiajalla kehittyi uusia oppikorostuksia erityisesti lännen kirkossa. Mystiikka aktivoi maallikkoja myös ottamaan kantaa opillisiin kysymyksiin. Luostarit vaativat sekä alkuperäisenä pidettyyn oppiin palaamista että kirkon väärinkäytösten poistamista merkkinä siitä, että oltiin oikeaoppisia.
Idän kirkko ei ole koskaan halunnut lausua opinkohtia yksityiskohtaisen tarkasti eikä siellä syntynyt samanlaista normaaliteologiaa kuin lännessä. Myös niitä kirkon opettajia, joiden jotkut opetukset hyljättiin kirkolliskokouksissa hereettisinä, kunnioitetaan. Vaikka idän kirkon opin muodostus päättyi vuonna 787, jatkuu kirkon isien tutkiminen ja heihin vedotaan niin teologiassa kuin opetuksessakin.
Reformaatiokaudella katolinen kirkko piti Trentossa suuren katolisen kirkolliskokouksen, jossa sen oppi muodollisesti vahvistettiin. Tämän jälkeen oppia on kasvattanut käsitys jatkuvasta traditiosta: oppiin kuuluvat paavien ja kirkolliskokousten lausumat tästä eteenpäinkin. Katolisen kirkon siällä on uudella ajalla ollut kaksi suurta hajaannuksen kautta, 1800- ja 1900-lukujen puolivälissä. Molemmat johtivat opin uuteen esittämiseen ja kirkon kurinpitotoimiin erimielisiä kohtaan.
Protestanttisten kirkkojen oppi vakiintui 1600-luvulla, jota sanotaan puhdasoppisuuden kaudeksi. Osa reformaatioajan kirkoista sai tunnustuskirjansa, osa ei niitä katsonut tarvitsevansa. Opin vakiinnuttaminen yhdisti tunnustuskuntaa, mutta niiden oppikorostuksia arvioitiin kriittisestikin herätysliikkeitten piirissa. Tunnustuskirjoitta jääneet kirkot olivat alttiita jakautumaan.
Kun kristikunnan itsenäisiä kirkkoja syntyi 1800- ja 1900-luvulla ensin Afrikkaan ja Aasiaan, halusivat nämä luoda oman opintulkintansa. Toive ei ollut eurooppalaisperäisten äitikirkkojen mieleen. Rumpu oli toiseen maailmansotaan asti noituuden symboli. Perinteinen yhteiskuntajärjestys Euroopan ulkopuolella ei ollut vanhojen kristittyjen ryhmien mukaan "kristillistä".
Länsimaissa oli ja on yhä vaikea myöntää, että tytärkirkot ovat tulossa täysi-ikäisiksi.Pelätään, että uudet korostukset ovat tuomassa kristilliseen oppiin vieraita aineksia. Unohtuu, että samalla tavalla oppi ja tulkinnat olivat muokkautuneet pitkällä matkallaan, joka alkoi Jerusalemin alkuseurakunnasta.
Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net
|
